Maailman paras Taika
Taikapupua on kova kova ikävä, sanoin Pomputtia, jonka annoin parempaan kotiin yksin jäätyään. Taika oli kuollessaan kuusivuotias. Kävin itse viemässä sen eläinlääkäriin. Pakkasin Taikan lämpimästi pyyhkeisiin (ja muovipussiin, koska se ei voinut enää pidätellä) ja kannoin olkalaukussani kolmen kilometrin matkan niin että sen pää pilkotti laukusta ulos. Kantokopassa se olisi paleltunut. Toisessa kädessä kannoin kokoon taitettua pahvilaatikkoa...
Eläinlääkäri antoi minulle alennusta viimeisestä piikistä, varmaan siksi että sniffailin koko toimenpiteen ajan saman tien astuttuani ovesta sisään. Itku tulee jo muistellessa.
Teippasin pahvilaatikon kasaan ja asetin sinne lämpöisen Taika-pupun, jonka silmät olivat jääneet säikähtäneen näköisesti auki. Lähdin kävelemään takaisin päin katse tiukasti maassa. Itkin koko matkan ja juttelin Taikalle.
Kaivoin äitin pihalle (jonka luona asuin hetkellisesti) haudan, oman huoneeni ikkunan alle, nuoren puun juureen. Hautasin Taikan ja reunustin haudan lähimetsästä löytämilläni kivillä. Pomputin kanssa katsoimme ikkunasta rakkaan Taikan hautaa pimeän tultua, vaikka se tuskin tajusi...
Kumpa voisin saada Taikan takaisin. :'(
Meillä oli kerran maatiaiskani, musta myös väriltään, omisti valkoisen ruutu -kuvion otsassaan, nimeltä Puppe. Pupen parhaat kaverit olivat marsumme Nöpö ja mummolan kissa Mirri. Ne kolme oikeesti osas leikkiä keskenään ilman, että ketään sattui. Nyt kaikki kolme lepäävät samalla peltopalstalla, monen muun kauan eläneen lemmikin kanssa, kirmaavat samoilla sateenkaarisilloilla... <3
VastaaPoista